Niin kuin aina johonkin uuteen projektiin ryhtyessä, pyörii päässä monenlaisia ajatuksia. Tässä tapauksessa - kun kyseessä on niinkin iso asia kuin munasolujen luovutus - ajatuksia on tavallistakin enemmän. Ihme kyllä niistä enin osa on positiivisia, ja hyvin vähän mitään negatiivista tai pelottavaa. 

Mikä minua ajaa? Mikä sai aikaan sen sysäyksen alkaa tällaiseen touhuun? Auttamisen halu.

Olen jo hetken aikaa lueskellut lapsettomuuteen liittyviä blogeja, seurannut taistelua jatkuvien keskenmenojen ja kohtukuolemien keskellä, samoin kuin sitä kun raskaaksi ei vaan tulla. Joskus on niin vaikea muistaa ja ymmärtää se, että kaikki eivät niitä lapsia todellakaan saa "kuin sormia napsauttamalla"; minä puolestani olen sitä sorttia, joka tuntuu tulevan raskaaksi pelkästä seisovan peniksen näkemisestä. Minun lapsikiintiöni on kuitenkin täynnä, joten miksi en soisi toimivia munasoluja jollekin toiselle? Jollekin sellaiselle, joka lapsen haluaa, jolle lapsi on toivottu lahja, muttei syystä tai toisesta pysty sellaista ilman apua saamaan. 

Nuo blogit ovat riipaisevia, sydäntä särkeviä, täynnä inhimillistä tuskaa. Niitä lukiessa todellakin miettii, mikseivät nallekarkit mene koskaan tasan. Miksi lisääntymisen lahja suodaan niin monelle sellaiselle, joka ei sitä ansaitse (vrt. tapaus Eerika) ja sitten monet, jotka sille lapselle soisivat hyvän elämän, jäävät ilman? No, me ihmisotukset tykkäämme muutenkin peukaloida vähän kaikkea ja tehdä mahdottomasta mahdollista, joten miksi ei? Jos minä voin jota kuta lapsetonta pariskuntaa auttaa, teen sen enemmän kuin mielelläni.

Mikä pohdituttaa?

Eniten minua itseäni mietityttää ja huolestuttaa koko projektissa se hormonien piikittäminen. Olen jossain määrin neulakammoinen, mutta uskoisin kyllä selviäväni tästä koitoksesta. Totta kai oman hormonitoiminnan sekoittaminen (tai jopa boostaaminen) pohdituttaa minua vähän väliä - sitten taas muistan käyttäneeni vuosikaudet hormonaalista ehkäisyä ja nauran pohdinnan typeryydelle. 

Noh, eipäs nyt kuitenkaan nuolaista ennen kuin tipahtaa. Sitähän ei vielä tiedä, tuleeko minusta luovuttajaa laisinkaan - voihan se vielä katketa psykologin arvioon, tai johonkin muuhun. Päätin nyt joka tapauksessa yrittää, ei se ota jos ei annakaan. Olen jättänyt yhteydenottopyynnön lapsettomuusklinikalle ja nyt voidaan odotella puhelua ja mahdollisesti aikaa ensikäynnille. Toivottavasti onnistuu, sujuu ja pääsen auttamaan.

*Lisäystä: Soitto tulikin jo tänään! Ensikäyntiaika on siis varattu ja se on juhannuksen jälkeen. Jännittävää.