Tänään oli sitten se päivä kun piti suunnistaa klinikalle hoitajan haastatteluun ja lääkärintarkastukseen.

Vähän jänskätti, mutta se oli aivan normaalia: mulla on sellainen taipumus ainakin jos on tiedossa mitään lääkäriin viittaavaakaan. Tämä on kai peruja jostain ipana-ajoilta kun lääkäri pahoinpiteli mun tärykalvon suurin piirtein riekaleiksi.

Pääsin melkein heti hoitajan juttusille vaikka olin melkein vartin etuajassa, katsottiin läpi esitietolomake jonka täyttelin JUSTHETI silloin samana iltana kun postia klinikalta sain, ja siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Hoitaja kertoi melko pitkästi siitä miten homma etenee jos (kun) minusta tulee luovuttaja; vaihtoehtoina on joko lyhyen kaavan mukaan menevä hoito (joka on siis tämä millä tavalla multa munasoluja keräillään), ja pitkän kaavan mukaan toteutettu. 

Puhuttiin myös hoidon riskeistä, hyperstimulaatio on yksi niistä. Hoitaja kuvaili aika hyvin: munasarjoista tulee kuin viinirypäletertut jotka roikkuu matkassa. Se voi aiheuttaa nesteen kerääntymistä oikeastaan joka paikkaan, jopa vatsaonteloon, hengitysvaikeuksia, vatsakipua, pahoinvointia. Kaiken kaikkiaan siis melko ikävää, mutta kuitenkin suhteellisen harvinaista sekä hoitajan että lääkärin mukaan. Oliko yksi kuudestasadasta naisesta jolle tämä vaiva siunaantuu hedelmöityshoitojen (tai tämän luovutusoperaation) yhteydessä. Minä olen siinä onnellisessa asemassa että mun kohdallani tuo vaiva menee ohi jahka solut on imaistu parempaan jemmaan. Jos olisin vastaanottajan asemassa, tilanne ei olisikaan niin yksinkertainen.

Sitten puhuttiin läpi luovuttajan oikeudellinen asema - ei velvotteita luovutetuista soluista mahdollisesti syntyvää lasta kohtaan, muttei myöskään oikeuksia. Mahdollisesti syntyvä lapsi saa sitten 18 vuotta täytettyään mun tiedot, jos hän ne haluaa, ja jos vanhemmat ovat päättäneet kertoa hänen olevan luovutetusta munasolusta alkunsa saanut.

Seuraavaksi piti sitten suunnata lääkärille - siellä puhuttiin vähän lisää hoidon kulusta ja riskeistä, oikeudellisesta asemasta ja niin edelleen. Hän selitti juurta jaksaen pitkän ja lyhyen hoitokaavan, riskit, kertoi miten prosessi käytännössä etenee ja näytti kuvia munarakkuloiden kehittymisestä hoidon aikana ja mitä sen jälkeen tapahtuu (munasolut maljalle, siittiöitä perään, tutkitaan mitkä on hedelmöittyneet ja sitten siirrellään pari hedelmöittynyttä vastaanottajan kohtuun). Nyt tuntuu että pää on niin täynnä infoa että se poksahtaa! 

Lääkäri teki myös ultratutkimuksen munasarjoille, totesi että hyvältä näyttää. Ei ollut siis mitään syytä, minkä vuoksi en sopisi luovuttajaksi. Tämäkö se vasta on riemukasta - hivenen hullua kyllä että tällaisesta asiasta on niin innoissaan. Toisaalta, enpä ole väittänyt aivan täysillä käyväni. Edes riskit eivät suuremmin pelota. Tuon lääkärikäynnin jälkeen vielä hoitajalle allekirjoittamaan luovutuspaperit alle, ja homma on sitä myöten selvä. Ei kun odottelemaan.

Klinikalla jäädään kohta kesälomalle joten homma etenee etiäppäin vasta elokuun puolivälin jälkeen - on tässä ainakin aikaa tulla katumapäälle jos niikseen tulee. Seuraavaksi on siis vuorossa verikokeet, ja sitten pitäisi opetella niihin hormonien piikityksiin... oikeastaan ainoa asia, mikä mua koko prosessissa hieman mietityttää. Ulkonäöstä tuskin uskoisi että olen jokseenkin piikkikammoinen, reikää ja mustetta kun on siellä sun täällä, mutta voi kamala. Olen kuitenkin varma siitä että se on sen arvoista! 

Posti tuoda tupsautti mulle vahvistuksen ensikäynnin ajasta, sekä vähän iltalukemista hedelmöityshoidosta ja munasolujen luovutuksesta. Vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta. 

Simpukoista helminauhaa... 
Opas luovutetuilla sukusoluilla hoitoja harkitseville tai niillä jo lapsen saaneille (Maija Tulppala)

Vaikuttaa mielenkiintoiselta oppaalta, mitä nyt nopeasti sitä silmäilin. Lueskelen varmaan tarkemmin jahka nuo kääpiöt on painelleet unten maille autuaille. 

Jos siis jaksan keskittyä aiheeseen. Kävi nimittäin niin, että mun rakas mummoni (joka täytti ihan vasta 87!) joutui maanantai-iltana sairaalaan. Huomenna suuntaan itse matkan tuonne savon sydämeen ja menen mummua KYSille katsomaan. 

Näiltäpä ei elämässä valitettavasti voi välttyä. Toivon, ettei mummoni aika ole vielä lähteä, mummo kun on ollut aina olemassa ja mun 6-vuotias mieleni joka ei tähän halua suhtautua, kokee että mummon pitäisi aina myös olla. Tästä aiheesta tosin taidan kirjoitella ihan muualle, kun ei kuulu blogin aihealueeseen. :-)

Jännä, miten eri tavalla eri ihmiset suhtautuvat sukusolujen luovutukseen. En olisi uskonut, että omasta kaveripiiristä löytyy myös se kielteisesti suhtautuva ääripää joka laittaa sormet korviinsa ja huutaa "LALALALA, minä en kuuntele"-mantraa koska on jo päättänyt että sukusolujen luovutus (oli kyseessä sitten munasolut tai sperma) on luonnotonta ja kaikkien nyt vaan pitäisi tyytyä siihen etteivät välttämättä saa lapsia. Tä?

Sanomattakin lienee selvää, että tämä ihminen ei ole missään vaiheessa kokenut mitään lapsettomuuteen viittaavaakaan, ei itsensä kohdalla, eikä lähipiirissään. En, ikävä kyllä, päässyt jyvälle siitä mistä noin negatiivinen asenne oikeastaan kumpuaa; eihän se HÄNELTÄ ole pois jos joku toinen haluaa sukusolujaan luovuttaa. Tämän ihmisen mielestä sukusolujen luovutus olisi syytä kokonaan lopettaa, jopa kieltää, samoin kuin kaiken maailman hedelmöityshoidot "sun muut hömpötykset". Helvetti vieköön, että meinasi alkaa kiehuttaa. Mikä ihmeen ylijeesus hän kokee olevansa kun katsoo oikeudekseen arvostella noin henkilökohtaista asiaa ilman minkäänlaista omakohtaista kokemusta?

Koko keskusteluhan siis lähti käyntiin siitä että yksi toinen ystävä samassa porukassa kysäisi ohimennen, mitä mieltä muut on sukusolujen luovutuksesta? Että hän on pohtinut asiaa teorian tasolla jonkun aikaa ihan mielenkiinnosta katsottuaan jonkun dokkarin hedelmöityshoidoista. 

Muuten mahdollisesti todella mielenkiintoinen keskustelu meni aivan absurdiksi vänkäämiseksi ja suurinpiirtein kuola roiskuen huutamiseksi, kun tämä yksi ei sitten antanut muidenkaan keskustella aiheesta rauhassa vaan louskutti jatkuvasti omaa mantraansa. Minäkin sain haukut, että miten nyt tuollainen kahden lapsen äiti tuollaiseen hommaan viitsii edes harkita alkavansa! Ihan mahdoton juttu. Totesin vaan että omathan ovat munani, todistetusti toimivat, ja kun en itse niitä tarvitse niin turhapa niitä on hukkaankaan heittää. Edelleenhän minulla on ensikäynti vasta tulossa, eli ei tiedetä edes sovinko luovuttajaksi - silti tämä kaveri oli suurinpiirtein hirttämässä minua lipputankoon koska olen ihan sekaisin päästäni ja tasapainoton. Luonnotonta, kamalaa ja kerta kaikkiaan hirveää! 

Kaksi mielenkiintoisinta huutoraivari-argumenttia jotka mieleeni jäivät; 

"Mitä sitten kun 18 vuoden päästä joku tuntematon tyyppi tulee sun ovelles koputtelemaan ja sanoo että sä oot sen mutsi?"

Ihmeellinen argumentti (vaikka aika usein tulee vastaan). Enhän minä ole hänen äitinsä, pelkkä geeniperimä ei tee äitiä, se on jotain paljon enemmän. Hänellä tulee olemaan äiti, enkä se ole minä, vaikka biologisesti hän olisi minusta alkunsa saanutkin.

"Mitä sitten jos jompi kumpi sun lapsistasi aikuisena tapaa tän tyypin ja ne ihastuu ja menee naimisiin??"

Aika kaukaa haettua, vaikka mahdollista. En aio vaivata päätäni tuolla ongelmalla sen enempää - onhan Euroopan kuninkaallisetkin melko sisäsiittoista sakkia. 

Jälkeenpäin kyllä sitten keskusteltiin netin välityksellä tämän asian puheeksi ottaneen kaverin kanssa. Hän vaikutti myös kovasti kiinnostuneelta mutta aikoi vielä pohtia asiaa. Hänkin oli melko ihmeissään yhden kaverin reaktioista - ei olisi uskonut yli kolmekymppiseltä ihmiseltä tuollaista settiä kaikkine verbaalisine käänteineen suusta tulevan.

Kyllä minä ymmärrän sen, jos joku ei halua sukusolujaan luovuttaa, kyse on hyvin intiimistä asiasta. Sitä taas en ymmärrä, että arvostellaan pää punaisena huutaen niitä, jotka haluavat luovuttajiksi alkaa - ja siinä samassa mölinässä sitten huudetaan myös siitä miten lapsettomien pitäisi tyytyä pysymään lapsettomina, jos luonto ei ole tarkoittanut heitä lisääntymään, on heissä jotakin vikaa. Aika ahdistava asenne, ja TYPERÄ, kaksinaismoralistinen, ihmiseltä jonka elämässä ei ole mitään muuta luonnollista kuin ne lauantai-illan seksistä alkunsa saaneet muksut. Nirsk. Teki mieli sanoa muutama valittu sana siitä, miten joidenkin pitäisi jättää lisääntymättä jo ihan puhtaasti asenneteknisistä syistä, mutta parempi usein puraista itseään kielestä kuin alkaa turhaan provosoimaan asioilla jotka oikeasti voivat toista loukata.

Niin kuin aina johonkin uuteen projektiin ryhtyessä, pyörii päässä monenlaisia ajatuksia. Tässä tapauksessa - kun kyseessä on niinkin iso asia kuin munasolujen luovutus - ajatuksia on tavallistakin enemmän. Ihme kyllä niistä enin osa on positiivisia, ja hyvin vähän mitään negatiivista tai pelottavaa. 

Mikä minua ajaa? Mikä sai aikaan sen sysäyksen alkaa tällaiseen touhuun? Auttamisen halu.

Olen jo hetken aikaa lueskellut lapsettomuuteen liittyviä blogeja, seurannut taistelua jatkuvien keskenmenojen ja kohtukuolemien keskellä, samoin kuin sitä kun raskaaksi ei vaan tulla. Joskus on niin vaikea muistaa ja ymmärtää se, että kaikki eivät niitä lapsia todellakaan saa "kuin sormia napsauttamalla"; minä puolestani olen sitä sorttia, joka tuntuu tulevan raskaaksi pelkästä seisovan peniksen näkemisestä. Minun lapsikiintiöni on kuitenkin täynnä, joten miksi en soisi toimivia munasoluja jollekin toiselle? Jollekin sellaiselle, joka lapsen haluaa, jolle lapsi on toivottu lahja, muttei syystä tai toisesta pysty sellaista ilman apua saamaan. 

Nuo blogit ovat riipaisevia, sydäntä särkeviä, täynnä inhimillistä tuskaa. Niitä lukiessa todellakin miettii, mikseivät nallekarkit mene koskaan tasan. Miksi lisääntymisen lahja suodaan niin monelle sellaiselle, joka ei sitä ansaitse (vrt. tapaus Eerika) ja sitten monet, jotka sille lapselle soisivat hyvän elämän, jäävät ilman? No, me ihmisotukset tykkäämme muutenkin peukaloida vähän kaikkea ja tehdä mahdottomasta mahdollista, joten miksi ei? Jos minä voin jota kuta lapsetonta pariskuntaa auttaa, teen sen enemmän kuin mielelläni.

Mikä pohdituttaa?

Eniten minua itseäni mietityttää ja huolestuttaa koko projektissa se hormonien piikittäminen. Olen jossain määrin neulakammoinen, mutta uskoisin kyllä selviäväni tästä koitoksesta. Totta kai oman hormonitoiminnan sekoittaminen (tai jopa boostaaminen) pohdituttaa minua vähän väliä - sitten taas muistan käyttäneeni vuosikaudet hormonaalista ehkäisyä ja nauran pohdinnan typeryydelle. 

Noh, eipäs nyt kuitenkaan nuolaista ennen kuin tipahtaa. Sitähän ei vielä tiedä, tuleeko minusta luovuttajaa laisinkaan - voihan se vielä katketa psykologin arvioon, tai johonkin muuhun. Päätin nyt joka tapauksessa yrittää, ei se ota jos ei annakaan. Olen jättänyt yhteydenottopyynnön lapsettomuusklinikalle ja nyt voidaan odotella puhelua ja mahdollisesti aikaa ensikäynnille. Toivottavasti onnistuu, sujuu ja pääsen auttamaan.

*Lisäystä: Soitto tulikin jo tänään! Ensikäyntiaika on siis varattu ja se on juhannuksen jälkeen. Jännittävää.